| Eräänä sateisena syysiltana istuimme yorkshirelaisessa pubissa. Edellisen yön olimme yöpyneet maatilaan perustetussa hotellissa, jonka omistajat etukäteen vihjasivat, että käytävillä saattoi haistaa vahvan sikarintuoksun ja ikkunan alla kuulla hevosen hirnuntaa. Silloin hotellin aave oli liikkeellä. Olin haltioissani ja haistoin ihan selvästi sikarintuoksun ja aamulla olin varma, että hevonen oli yöllä hirnunut ikkunamme alla.Olimme juuri osallistuneet aavekävelyyn ja tutustuneet kaupungin historiaan toisesta näkövinkkelistä. Kaupungin kadut tulivat tutuiksi ja heräsivät uudella lailla henkiin.
Pubin puheensorinassa kerroin, miten minua on valtavasti kiehtonut paikallisuus ja aavetarinat aina. Lapsuudessa kaveriporukassa kerrotut aavetarinat ovat jo pitkälti jääneet uusien tarinoiden alle ja unohtuneet. Itse olin niitä merkinnyt muistiin ja sanoin ääneen toiveeni: kunpa ne joku kirjoittaisi oikeiksi tarinoiksi ja muille jaettavaksi. Pöytäseurue kuunteli kärsivällisesti ja esitti kysymyksen, miksi et itse tee sitä. Ajatus jäi vaivaamaan. Olin jo aiemmin tarinoita kirjatessani kaiketi ajatellut niiden lukijoiksi lähinnä itseni ja lähipiirini. Tuo kysymys kuitenkin käynnisti päähänpiston, jonka lopputuloksena oli tarinakokoelma kotikaupunkini aavetarinoista. Ja se oli vain alku. Yhtäkkiä tarinoita alkoi tulvia ovista ja ikkunoista. Huomasin pian, että paikallisista myyttisistä tarinoista tuli intohimo, olinpa sitten Pohjanmaalla, muualla Suomessa tai maailmalla. Aavetarinoiden herättämä kiinnostus osoitti, että en ole ainoa. Siitä syntyi ajatus perustaa kustantamo, joka keskittyy lähiympäristöön, sen tarinoihin ja toisenlaiseen paikallishistoriaan. Se saa ihmiset katsomaan omaa tuttua ympäristöään uusin silmin, mutta yhtä lailla, kuten olin itsekin huomannut, myös vierailijat kiinnostumaan seudusta ja sen historiasta. Toivon, että Haamu saa olla sellainen tarinankertoja, jonka äärellä herää kiinnostus omaan tai vierailupaikan lähiympäristöön – ja kenties uusia päähänpistoja. Tiina Hautala |